Kun tunnetuilta rock-tähdiltä tai tv-kasvoilta kysytään, katuvatko he mitään elämässään, vastaus on yleensä aina “no regrets” – ei, en kadu mitään, en päivääkään vaihtaisi pois.
Miksi?
Jokainen meistä tekee elämässään erehdyksiä, jotka haluaisi muuttaa, jos voisi. Olisi kuitenkin aika luonnollista myöntää, että sitä sun tätä on tullut tehtyä ja toisinkin olisi voinut mennä.
Minä ainakin vaihtaisin päivän (tai ainakin hetken) pari pois, jos voisin. Ei sillä, että pohtisin ja harmittelisin yhtenään, että voi mikä tollo olinkaan tuolloin! Eikä vika ole aina itsessä kun moka sattuu, voithan syyttää muitakin.
Vapaasti katuminen ja harmittelu silloin tällöin sopivasti on kuitenkin aika vapauttava ajatus. Saa mokata, sitä saa katua ja yrittää miettiä, miksi näin tein. Siitä voi ainakin ottaa opikseen ja ymmärtää, että erehtyväinen olen minäkin. Tai vain antaa kaikkien ihanien mokien soljua terapeuttisesti muistin yli.
Tähden kai täytyy näyttää olevansa täydellinen juuri sellaisena kuin on. Tai sitten halutaan näyttää vahvalta ja sulkea epäonnistumiset pois mielestä, pois silmistä, pois korvista. Mutta miksei voisi myös katua vahvasti, jos siltä tuntuu. Katuahan voi vaikka nuorena tehtyä valintaa opiskelun suhteen, vääriä sanoja ystävälle, huonoja asuntokauppoja, rumaa käsilaukkua.
Mutta ei se sitä tarkoita, että nämä okran keltaiset käsilaukut tai kaverin poikaystävän haukkumiset jatkuvasti mielessä pyörisivät. Ei niitä kuitenkaan kellarikaappiinkaan tarvitse piilotella. Kyllä ne voivat ihan siististi olohuoneen pokaalihyllystä kurkistella (jos sellaista nyt kellään enää on).
Minä en ole täydellinen – tosin en myöskään suuri tähti. Saan siis välillä rypeä rauhassa harmissani. Voin vaikka lirauttaa muutamat vuolaat kyyneleetkin sen kunniaksi. Ja kyllä tekee hyvää. On kuin olisi ottanut saunassa kunnon löylyt ja pulahtanut välillä avantoon ja taas löylyyn. Kannattaa kokeilla.
Katumusta voisi siis verrata myös sisäiseen puhdistusriittiin. Aina ei tarvitse lähteä meditoimaan retriittiin tai niin trendikkäästi mindfulness-tunnille. Kadu kunnolla, ruoski itseäsi mokistasi, itke ja kiroile itseksesi ääneen. Voit tehdä tämän myös julkisella paikalla ja ilmoittaa lopuksi ohikulkijoille isoon ääneen: Hei, tämä on 1001 Rikua ja olen oikeasti Riku Nieminen!
Pitäisiköhän perustaa Kaikkien kunnon katujien raivoryhmä? Siinä voisi olla bisnesideaa.
Katumus on kaunista, kun sen oikein oivaltaa.